Taantuma kehityksessä

Isän konkreettisesti poismuutettua, oli päiväkotilaisella seuraavana päivänä kakat housussa. Lapsi oli surullinen ja hoitajan mukaan itkuinen. Tämän päivän jälkeen kakka ei tullut enää pönttöön. Lapsen vointi tuntui huonontuvan ja lapsi halusi vain olla kotona. Kolmannen päivän jälkeen lapsi oli edelleen niin huonovointisen oloinen, että huolestuimme ja isä lähti lastensairaalan päivystykseen. Siellä otettiin muutama verikoe ja lääkäri tutki, mutta mitään fyysistä syytä ei löytynyt. 

Vaiva jatkui ja noin viikon jälkeen kaivoin perheneuvolan puhelinnumeron ja olin yhteydessä vaivan tiimoilta. Saimme työparin, jossa oli sosiaalityöntekijä sekä psykologi. He kehoittivat olemaan tekemättä mitään erityistä, vaiva kyllä helpottaisi ajan kanssa. 

Alkoi korona ja karanteeni yleistyivät. Perheneuvolan tapaamisiin ei ollut asiaa pienessäkään nuhassa. Tapaamisia peruuntui jatkuvalla syötöllä. Milloin oli kipeä sosiaalityöntekijä, milloin hänen työpari. Milloin lapsen nenä vuosi ja milloin vanhemmalla oli päänsärkyä. Vuoden menimme tällä pätkittäisellä konseptilla, kunnes perheneuvola totesi, ettei heillä ole enempää keinoja auttaa meitä. Niinpä saimme vihdoin lähetteen lastenpsykiatriseen arvioon. 

Lastenpsykiatrian arviointijakson hoitaja oli aivan ihana ja täynnä neuvoja, ja usein pelkästään jo niillä oltiin päästy samanlaisissa tilanteissa eteenpäin. Vaan ei tällä kertaa. Oli lääkärintapaaminen ja perheterapian aloittaminen. 

Erilaisia tapaamisia on kolmen vuoden ajalta kertynyt valtavasti. Olemme käyneet myös yksityisellä konsultoimassa eri alojen lääkereitä, kuten neuropsykiatrinen, gastroenterologinen, lastenlääkäri.

Eteenpäin emme ole päässeet. Stressi on tuskastuttava. Tuntuu, että kaikki keinot on kokeiltu. Siinä vaiheessa kun ylilääkäri kehoittaa kokeilemaan käsien upottamista multaan, tuntuu ettei kukaan auta meitä tosissaan.

- Kakkaäiti